Joen hyvällä paikalla oli valmiina paikalliset kalamiehet. Lääniä oli sen verran, että kyllä ulkomaalaisetkin samalle apajille mahtuivat. Miehet lähtivätkin aika nopeasti pois. Pari heistä otti painimatsin, joka minulle jäi arvoitukseksi vakavuudessaan. Täällä miehet voivat mittelöidä huvinkin vuoksi. Huvi tosin näyttää minun silmissäni aina tosipaikalta.
Minun hupini on innostua. Se tapahtui näidenkin pussukoiden kanssa. Kuinka hauskaa olisikaan tehdä monta pussukkaa oikein hyvällä maulla. Vähän nahkaa ja helppoja kiinteäsilmukoita. Jotenkin näin tilanteen hyvänä sarjatuotantomahdollisuutena.
Sarjani loppui ensimmäiseen. Oli todella vaikea ommella käsin nahkaa. Silmukat sojottavat sinne ja tänne. Nahka ei istunut hyvin pussukkaan.
Käyttöön otin kuitenkin, sillä käsintehty saa näyttää käsintehdyltä. Nahkaa on vielä jäljellä ja koukkukin luultavasti sutii tulevaisuudessa. Enää ei tarvita kuin ompelukone. Ehkäpä sitten sarjatuotantoni jatkuu, kun saan sen.
Jälkimainingeissa kokeilin vielä nahatonta versiota. Se sai hyvälle mielelle.
Kalamiesten jälkeen tuli paimen. Hänellä ei ollut mihinkään kiire. Mongoliakin sujui, sillä mies puhui selkeästi ja osasi tulkata ulkomaalaisenkin puhetta.
Kiire oli hänen lampaillaan ja vuohillaan. Ne pinkaisi joen yli väärästä kohtaa. Paimenella tuli äkkiä kiire johdattaa eläimet oikealle reitille.
Paimenen jälkeen tulivat hevoset. Ne ovat puhtaasti lihakarjaa. Säikkyvät todella helposti ihmistä. He kuitenkin rohkenivat tulla lähelle syömään.
Näin tällä kertaa: Mongolialainen ruuhka-aika maalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti